Tiistaiaamu kesäkuun alussa on arvaamaton. Olen etäpalaverissa ja naps vain, suutun kollegalleni. Jokin kiehahtaa yli. Yhdessä punaisessa sekunnissa varoittamatta muutun itkuiseksi copywriteriksi.
Soitan pomolleni, joka ei vastaa.
Soitan työterveyteen, josta ei vastata.Istun keittiön pöydän ääressä ja itken hillittömästi. Sekavassa mielentilassakin on helppo tajuta, että olen ylittänyt jonkin rajan.
Lääkärikirja Duodecim määrittelee työuupumuksen tai burnoutin olevan pitkittyneen työstressin seurauksena kehittyvä häiriötila, jota luonnehtii uupumusasteinen väsymys, kognitiiviset vaikeudet, kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto.
Jos kymmenkunta vuotta sitten pohdittiin masennuksen olevan suomalaisten kansansairaus, lienee uupumus tämän modernimpi serkku. Uupumus voi johtaa masennukseen, mutta uupumus itsessään ei ole sairaus.
Uupumuksen monet syyt
Syyt uupumukselle löytyvät siitä käännöspisteestä, jossa yksilö kohtaa yhteisön vaatimukset. Jos uupumus johtuisi vain henkilökohtaisista syistä, uupuisi yksi ja sama ihminen aina ja kaikkialla. Mikäli syyttävä sormi osoittaa vain organisaatioon, uupuisi koko henkilöstö.
Kyseessä on siis epäkiitollinen yhdistelmä ihmisen omia arvoja, asenteita ja stressinkäsittelystrategioita sekä organisaation kulttuuriin, johtamiseen ja työn tuunaamiseen liittyviä komponetteja.
Se, miten meistä kukin käsittelee haasteita, miten tunnollisia olemme, kuinka kovasti koitamme miellyttää muita ja miten hyvässä kunnossa sekä henkisesti että fyysisesti olemme, vaikuttaa oleellisesti kykyymme kantaa, kokea ja säädellä kuormitusta.
Jään sairauslomalle. Diagnoosina on sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila, selittävänä tekijänä työuupimus, sulkeissa burnout. Nukun ensimmäiset kaksi ja puoli viikkoa. Kun nousen portaat ylös rivitalomme toiseen kerrokseen, hengästyn. Kun yritän lähteä ulkoilemaan, jäsenet painavat tuhansia kiloja.
En pysty tekemään päätöksiä, en suunnittelemaan mitään, mikä vaatii sitoutumista. Spontaanius on kateissa, mieli jäätävällä miinuksella, hymy peilissä lyhyt ja väritön.
Aivot ovat hälytystilassa. Se voi tuntua siltä, ettei mikään tunnu miltään. Se voi myös tuntua siltä, että kaikki pienetkin epäonnistumiset ovat maailmanluokan katastrofeja. Jos lapselle leivottu täytekakku ei kohoa uunissa tarpeeksi, on siinä syytä itkulle, häpeälle ja itsensä sättimiselle.
Uupuneen mieli etsii vahvistusta sille, ettei kantajastaan ole mihinkään. Se tarttuu jokaiseen epäonnistumiseen ja juhlii voitokkaasti lässähtänyttä illuusiota onnellisesta perheestä. ”Miksi edes yritit? Eihän sinusta ole mihinkään!”
Burnoutiin vaikuttavat omat tulkintamme maailmasta
Todellisuus on kuitenkin aina itsemme luoma tulkinta asioista. Se, miten koemme lässähtäneen täytekakun, voi olla selvitetty joko olankohautuksella tai se voi olla syy heittää koko kakku ikkunasta ulos ja sulkeutua pimeään makuuhuoneeseen.
Uupuneen aivot ovat alttiita tekemään katastrofitulkintoja, ja se on luonnollista. Ei mukavaa, mutta luonnollista. Uupuneen aivot pyrkivät nimittäin suojaamaan omistajaansa, houkuttelemaan lepoon ja turvaan, välttämään uhkia. Lepo on se, mitä ihan ensikädessä tarvitaan.
Alan perua sovittua. En mene neuvomaan tuttuja somemainonnassa. En osallistu esteratsastuskurssille. En lähde syömään ystävien kanssa. Juhannuksena pienen suvun syöttäminen on virheliikku.
Miten perunoiden keittäminen muutamalle ihmiselle voikin olla niin valtava urakka. Nukun monta päivää jälkeenpäin.
Niin, lepoa. Sitä tarvitaan.
Instagram kuitenkin kertoo muille, että käyn ratsastamassa ja kylvän herneitä, tilliä ja persiljaa. Ystäväni ymmärtävät kyllä rivienvälit oikein.
Pitkästä aikaa luen myös kirjan ja aloitan toista. Kesä kasvaa ja tuoksuu. Vehreys ei mene minulta kokonaan ohi. Jaksan onnitella itseäni sillä, ettei ole räntäsateinen lokakuu.
Joskus uupumuksen myöntäminen julkisesti on haastavaa. Sitä saattaa mielellään pitää kulissia yllä sosiaalisessa mediassa niin pitkään kuin mahdollista. Tai ei se kulissia ole. Se on pieniä palasia omasta, aikaisemmasta, normaalista elämästä. Ennen kuin kadottaa itsensä kokonaan.
Omat vaikutusmahdollisuudet esiin
Vaikeinta on ymmärtää, miten voin uupua työstä, jota rakastan. Se ei käy järkeen. Sehän on hullua. Ihmettelen myös, miksi en näe uupumukselleni selkeitä syitä, joita alkaa korjata.
Työterveyden psykologi korostaa toistuvasti, että tyypillisesti ihminen väsyy ja uupuu, kun työstä katoaa hallinnan tunne. Mikä sen on kadottanut? Miten saan sen takaisin?
Hallinnan tunteessa on kyse siitä, että ymmärrämme, mihin voimme vaikuttaa, ja pyrimme aktiivisesti vaikuttamaan näihin asioihin. Työelämässä se voi näyttäytyä esimerkiksi mahdollisuutena säätää omia työvuoroja, tehdä halutessaan etänä, liukuvana työaikana tai siten, että saa osallistua omaa työtään koskeviin päätöksiin, mm. oman työn sisältöön ja työvälineisiin.
Yksi hyvä konsti on aikatauluttaa oma työaikansa niin, että aamupäivän tehokkaimmat tunnit ennen lounasta käyttää tärkeiden, keskittymistä vaativien tehtävien tekoon. Sähköposti avataan vasta iltapäivällä ja viesteihin vastailut ynnä muut pikkujutut tehdään niin kutsuttujen ei niin tehokkaiden tuntien aikana.
On opeteltava vastustamaan houkutusta katsoa heti sähköpostit ensimmäisenä aamulla. Ja kesken tärkeän työtehtävän. Ja kesken lounaan. Varsinkin kesken iltauutisten. On kestettävä se oma, vinoutunut ajatus, että on jotenkin huono tai laiska, jos ei heti lue, vastaa ja toteuta.
Tunnollisuus tuottaa mutta myös uuvuttaa
Tunnenko syyllisyyttä? Tunnen. Olenko pettynyt? Olen, etenkin itseeni mutta myös asioihin, jotka ovat muiden käsissä. Häpeänkö? Kyllä, myös sitä, että vatsaani vääntää heti, kun joudun avaamaan jonkun töihin tai työpaikkaan liittyvistä lukuisista järjestelmistä. Niillä hoidetaan sitä sun tätä, myös sairauslomailmoitukset. En tietenkään saa tunnusta ja salasanaa toimimaan. Lähetän asiani sähköpostitse.
Yhteiskuntamme palkitsee ahkerat. Paitsi ettei se palkitsekaan, muuta kuin ehkä lisävastuulla. Jos painaa duunia kellon ympäri ahertaen, osoittaa olevansa pätevä ja palkinnoksi saa ylennyksen lisävastuulla, mitä siitä seuraa? Töitähän voi tehdä ilman loputonta polarisointia; jos en tee sataprosenttisen tehokkaasti, en tee ollenkaan. Heittäydynkö toimettomaksi? Tämä mustavalkoinen joko-tai-ajattelu ajaa usein suorittamaan liikaa. Jopa uupumukseen asti.
Organisaation vastuuu uupumuksen ehkäisyssä
Mihin katosi ihan riittävän hyvän tekemisen taso? Sellaisen, mikä ei tapa työhön?
En salaa sairauslomaani enkä uupumustani mutten erityisemmin mainostakaan sitä. Uupumuksen päällä lepää edelleen stigma, vaikka siitä puhutaan jo paljon. Mitä luulette, voiko tieto uupumisesta vaikuttaa esimerkiksi työnsaantiini?
Avoimuus vaikeista asioista inhimillistää julkisuuden henkilöitä, mutta miten käy tavan tallaajalle? Onko hän vain motivaation kadottanut ihminen? Laiska? Luuseri? Luovuttaja? Valittaja?
Missä ovat ne organisaatiot, joissa kysytään, mikä määrä työtä tai projekteja on sinulle sopiva tai mikä tapa työskennellä sopii sinulle? Mikä määrä on sellainen, että pystyt tekemään oikeasti hyvää jälkeä?
Ei varmasti tule yllätyksenä kenellekään, että uupumuksen vuoksi pitkälle sairaslomalle jäänti saa työmäärän kasautumaan toisten työntekijöiden niskaan. Tai firmasta joudutaan myymään eioota. ”Ei ole työntekijää, koska kaikki ovat uupumuksen takia saikulla.”
Olisiko niin, että pitkällä tähtäimellä parempaa tuottavuutta ajaa itseasiassa ne samat asiat, mitkä parantavat työntekijän hyvinvointia?
Viisas neuvo, jota en ottanut tosissani
Olen opetellut näiden viikkojen aikana yhtä asiaa: vaatimaan aikaa. Olen aloittanut ajanvaatimisen perheestäni. Sanon kolmikolle, että sori, mutten kerkeä. En ehdi.
”Auttakaa, jos on kiire, tai malttakaa odottaa.”
Ajan vaatiminen on vaikeaa. Perheellä on ollut siinä opettelua. Minulla on ollut siinä vielä enemmän opettelua. Olen tottunut tekemään heti. Jos en nyt ihan saman tien, niin ainakin mahdollisimman pian.
Entinen työkaverini sanoi minulle kerran: ”Älä opeta niitä uudessa paikassa siihen, että teet kaiken nopeasti.” En ottanut häntä tosissani.
Tunnollisuus on varmasti yksi hyvän työntekijän hienoin piirre. Mutta juuri se sama piirre altistaa uupumukselle. Halu tehdä hyvin, heti, ja myös muiden hommia siinä sivussa, jos vain pystyy. Samalla tunnollinen ihminen hoitaa lapset, puolison, eläimet, omat ikääntyvät vanhemmat ja ehkä vielä kieriskelee iltaisin miettien ilmaston lämpenemistä ja sotaa Euroopassa.
Tunnollisen on opittava olemaan tunnollinen myös itselleen. Vaatia omaa aikaa, jättää asioita tekemättä tai antaa muiden tehdä ne (ja sietää sitä ettei jälki ole ehkä ihan yhtä hyvää kuin itse tehtynä). Ennen kaikkea tunnollisen on opittava sietämään omia ajatuksia, jotka nousevat protestoimaan heti, kun haistavat levon.
Kun täytekakku lässähtää uunissa, on todettava, että se tosiaankin on vain kakku. Se ei edusta sitä, miten hyvä ihmisenä tai työntekijänä on. Lässähtänyt kakku ei ole kouluarvosana elämässä onnistumisesta – tai epäonnistumisesta.
Se on vain kakku, ja sen ääneen toteaminen on siiman antamista omalle elämälleen. Se siima on hyvinvointireserviä, liikkumavaraa helpon ja haastavan elämän välimaastossa.
Terveys mahdollistaa tulokset
Minkä takia organisaatioissa ei panosteta resurssointiin sen verran, että työntekijät säilyisivät terveinä? Eihän urheiluvalmentajakaan juoksuta urheilijaa kilometritolkulla aamusta iltaan, kunnes kisat peruuntuvat ylikunnon tai rasitusvamman vuoksi. Ainakaan sellaisella valmentajalla ei olisi asiakkaita kovin kauaa.
Kirjassaan ”Ymmärrä uupunutta, johda uuvuttamatta” lääkäri Lari Karjula toteaa, että hyvä tulos ei tarkoita sitä että ihmiset olisivat terveitä, vaan terveet ihmiset mahdollistavan hyvän tuloksen. Joka viides suomalainen kärsii elämänsä aikana mielenterveyden ongelmista. Terveydenhuollon menot ovat Suomessa ylittäneet viime vuosien aikana 20 miljardia euroa valtion budjetin ollessa 60 miljardia.
Tähän kannattaa puuttua niin organisaatiotasolla psykologiseen turvallisuuteen panostamisella ja realistisella resurssoinnilla, kuin omassa henkilökohtaisessa elämässäkin, tarkoitti se sitten ylimääräisen karsimista, perfektionismista poisopettelemista tai sen sietämistä, ettei asioita voi aina tehdä juuri haluamallaan tavalla.
Kyse ei siis ole vain tekemisen vähentämisestä. Organisaatiotasolle Karjula ehdottaakin teoksessaan johtamisen kehittämistä niin, että ihmisten turha kuormittaminen jäisi pois.
Turha kuormittuminen on ahdistusta hankalista henkilökemioista, omien tulkintojen tekemistä erinäisistä tilanteista sekä epäselvistä tavoitteista johtuvaa sähläämistä. On siis paljonkin mihin vaikuttaa, niin yksilö- kuin organisaatiotasolla.
Olen ajan vaatimisen opettelun kanssa vasta alussa mutta aika hyvässä. Heitän kolikon toivekaivoon Hämeenlinnassa. Toivon, että riittävän ajan tärkeyden oppivat ymmärtämään myös ne, jotka päättävät ajastamme. Ihan kaikki – perheet, pomot ja poliitikot.
Teksti: Hanna Karhu
Kursivoitu teksti: Mari Siliämaa
Lähteet:
Duodecim Terveyskirjasto 2023: Työuupumus
Karjula, L. Ymmärrä uupunutta, johda uuvuttamatta. Basam Books 2023