Vieraskynä: Synnytyksen jälkeinen pimeys

woman-1209322_1920

 

Kirjoitin itse aiemmin omasta synnytyksen jälkeisestä masennuksestani täällä. Sain tuolloin viestin seuraajalta, joka kertoi että mielellään kirjoittaa omia kokemuksiaan blogiin, kun kykenee olevansa siihen valmis. Siitä on kohta kaksi vuotta. Jaan nyt seuraajani tekstin, joka on hyvin rehellinen ja joidenkin mielestä varmasti jopa ahdistava.

Tärkeää on, että äidit, jotka kamppailevat samojen ajatusten kanssa, ymmärtävät, että eivät ole yksin. Ja että ajatukset ovat vain ajatuksia. Apua kannattaa hakea että ne myös jäävät pelkiksi ajatuksiksi. Pelko, että leimataan huonoksi äidiksi ei saa estää hakemasta apua. Hyvä äiti nimenomaan hakee apua, kun kokee, ettei omat voimat riitä.

Vieraskynäilijä ”Kati” kertoo

”Olen 32- vuotias kahden pienen lapsen äiti. Tämä kirjoitus kertoo matkastani äitiyteen ja se ei valitettavasti ollut helppo. En suosittele lukemaan, jos ahdistut helposti tai olet herkässä tilassa. Kirjoitan nimenttömänä koska haluan suojella lapsiani. Toinen syy on se, että näin voin kertoa asiat mahdollisimman rehellisesti.

Uskon, että mieleni alkoi temppuilla jo raskausaikana. Koin todella kovaa menettämisen pelkoa kihlattuani kohtaan. Kihlattuni oli jo tässä vaiheessa tehnyt sellaiset viisi vuotta älyttömän kovaa töitä. Niin kovaa, että suhteemme oli kärsinyt ja hän oli todella väsynyt, mutta kielsi vielä tilanteen, että olisi uupunut töistä. En halunnut kuulla hänen töistään sanaakaan ja itkuraivosin hänelle siitä ja omista peloista, koska puheyhteyttä ei enää ollut. Mutta niin vain taas aika kului ja pienokaisemme syntyi ja kaikki muu maailmassa unohtui, hetkeksi.

Pari kuukautta synnytyksen jälkeen alkoi jo olemaan pieniä merkkiä ilmassa. Vauvamme oli aika mahavaivainen ja itkuinen. Olin yleensä aika ärtynyt ja väsynyt, kun kihlattuni saapui töistä. Ja sitten se vain iski päälle. Silloin vauvamme oli noin neljän kuukauden ikäinen. Muistan sen, kun muutimme omakotitaloon. Elämä tuntui äärettömän raskaalta ja pahalta. Vauva tuntui äärettömän raskaalta ja pahalta. Pakkasin kaiken pahan tunteen sisälle ja en päästänyt ketään lähelle.

Olen tokaissut mummolle, että tuo vauva on vittumaisin vauva mitä voi olla. Olen huutanut miehelleni, että nakkaa se seinään, koska en jaksa kuunnella vauvan itkua. Olen sanonut veljelleni puhelimessa, että ajan kohta jokeen tuon kanssa, jos tuo ei lopeta huutamista. Olen huutanut itkevälle vauvalleni, että ole hiljaa ja mennyt itse hakkaamaan nyrkkiä vessan seinään. Olen joka päivä miettinyt, että ajan jokeen vauvani kanssa. Olen joka kerta ahdistunut, kun otin vauvani syliin. Ahdistuin kun imetin häntä. En ole pystynyt lohduttamaan omaa lastani. Ahdistuin todella paljon, jos jouduin ottamaan jonkun toisen lapsen syliin. Tai jos joku toinen lapsi istui viereeni.

Mummot ja kihlattuni yrittivät auttaa vauvan hoidossa, mutta en antanut heidän auttaa. Ajattelin, että, kun tuo vauva on niin vaikea ja minä olen sen synnyttänyt, niin minun pitää se myös hoitaa. En tarvitse apua. Siltikin itkin joka ilta itseni uneen, että miksi olen tällainen. Ja tällä välin, kun itse olin pahasti pinnan alla niin oli kihlattunikin. Hän teki vielä paljon töitä ja suhteemme oli huono. Ei ollut puheyhteyttä. Oli vain kaksi todella uupunutta henkilöä saman katon alla ja vauva.

Menimme naimisiin ja aloin odottamaan toista lastamme. Itkuraivosin taas miehelleni, että kadun tätä toista lasta, koska ensimmäinen lapsemme vei voimani. Jokaisella neuvolakäynnillä valitin vain esikoisestani. Silloin neuvolatäti kysyi, että haluammeko juttelu apua. Vastasin, että eiköhän me pärjätä, johon mieheni sanoi: ”Nyt mennään juttelemaan.” Siitä se sitten lähti. Kävimme pari kertaa puhumassa neuvolapsykologille ja hän kehotti meille perhetyöntekijää.

Perhetyöntekijä alkoi käymään meillä kerran viikossa, kun kuopus oli parin kuukauden ikäinen. Hänestä oli suuri apu. Sain purettua suurimmat ahdistukset turvalliselle henkilölle ja sain konkreettista apua, kuinka parantaa suhdettani esikoiseeni. Aloin näkemään valoa tunnelin päässä ja meillä parani välit esikoisen kanssa todella paljon. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen minua ei ahdistanut olla kotona. Tätäkö se äitiys oli? Tältäkö tuntuu pidellä omaa lasta sylissä?

Aloin toipumaan hurjaa vauhtia ja tajuamaan, että mikä minulla oli ollut ehkä hätänä. Synnytyksen jälkeinen masennus. Sen kun tavallaan itselleen myönsi, sai rauhan. Mutta mitä enemmän itse eheytyi sitä enemmän, mieheni alkoi luisua. Hän oli oman äärettömän väsymyksen lisäksi joutunut kannattelemaan masentunutta äitiä ja todella itkuista lasta. Mieheni seinään ajo tapahtui niin, että hän petti minua. Kesäkuussa 2018 hän lähti työkavereiden kanssa istumaan iltaa ja tuli naispuolisen työkaverin luota vasta seuraavana päivänä. Paskamyrkyksi minä sanon tätä ajanjaksoa.

Tärisin lattialla ja oksensin. Mieheni jäi heti pois töistä ja meni lääkärille. Hänelle todettiin keskivaikea masennus ja vakava työuupumus. Hommat menivät niin pahaksi kesän aikana, että mieheni oli yksi aamu lähtenyt psykiatriseen päivystykseen koska ei jaksanut enää. Hän pyysi minua osastolle yhteen palaveriin, mitä en loppujen lopuksi kestänyt ja sain itsekin pienehkön romahduksen. He kehottivat minua jäämään sinne, mutta en kyennyt. Lopulta minut päästettiin sieltä pois sen jälkeen, kun meistä oli tehty lastensuojeluilmoitus. Tietenkin. Kumpikaan meistä ei ollut kykeneväinen huolehtimaan lapsista. Luojan kiitos, minulla on siskoni ja veljeni, jotka huolehtivat meistä sen kesän ja pojat olivat turvassa.

Psykiatrisen osastohoidon jälkeen oli selvää, että joko eroamme tai yritämme korjata perheemme. Valitsimme yrittämisen, koska pettämisen jälkeisenä iltana me vain makasimme lattialla ja puhuimme. Puhuimme varmaan kymmenen vuoden edestä. Sinä iltana löysimme takaisin toistemme luo.

Olemme nyt noin vuoden ajan käyneet pariterapiassa ja se auttaa koko ajan. Minullekin todettiin keskivaikea masennus, mikä helpottaa ymmärtämään omaa mieltäni. Vielä meillä on haasteita ja pitää käydä paljon asioita läpi, mutta nyt meillä on puheyhteys. Ja sitä me emme ikinä halua menettää. Nyt vain teemme töitä sen eteen, että paranemme, koska lapsemme ansaitsevat kaiken tämän paskan jälkeen terveet vanhemmat. Kaikista suurin on rakkaus.

Tästä tapahtumasta on jotain parisen viikkoa vasta… Vanhin lapsemme kiukutteli jotain ja vähän aikaa sitä seurasin sivusta ja kyselin, että mikä on. Hän vastasi, että häntä kiukututtaa. Minä vastasin siihen, että tule äidin syliin, niin kokeillaan josko se kiukku menisi sillä ohi. Hän nyökkäsi ja tuli syliini. Hetken päästä hän tokaisi, että nyt on parempi ja lähti leikkimään. Eihän siinä mennyt kuin viisi vuotta, VIISI VUOTTA, että pystyin toimimaan, niin kuin ”normaalit” äidit olisivat toimineet. Lohduttamaan häntä. JA tämän takia halusin tämän kirjoittaa. Ottakaa apua vastaan aiemmin. Yksin ei tarvitse pärjätä.”

”Kati” (nimi muutettu)

2 vastausta artikkeliin “Vieraskynä: Synnytyksen jälkeinen pimeys

  1. Minna-Mari Vastaus

    Tuttuja tunteita, synnytyksen jälkeinen vuosi oli kuin sumua. En muista paljoakaan. Varmasti olin masentunut kun mietin mikä oli vointi. Sillon 15vuotta sitten ei ollut niin yleistä käydä terapiassa kun nyt, tai sitten siitä on onneksi alettu puhumaan. En käynyt terapiassa yksin, vaikka jälkeenpäin ajateltuna se ois ollu oikeen hyvä idea.

  2. admin Artikkelin kirjoittajaVastaus

    Kiitos kommentista Minna-Mari. Nykyään tuosta ehkä enemmän puhutaan, mutta ainakin itselläni tuntui, että aina sanottiin että mielialan lasku kuuluu synnytyksen jälkeiseen aikaan. Minulla oli sitten kuitenkin hankaluuksia vetää se raja, mikä on normaalia mielialan laskua ja mikä masennusta. Toivottavasti kaikki on nyt sinulla hyvin.

Vastaa käyttäjälle Minna-Mari Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *